Sosiaali- ja terveysministeriö on käynnistänyt niin sanotun täydennyskoulutusasetuksen valmistelun. Asetuksella määritetään tarkemmin sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön mahdollisuudet osallistua esimerkiksi ammatilliseen täydennyskoulutukseen. Laadimme ministeriölle ehdotuksia täydennyskoulutuksen ja yleensäkin jatkuvan oppimisen mahdollisuuksien vahvistamiseksi.
Jatkuvan oppimisen mahdollisuuksissa on runsaasti parantamisen varaa. Tyypillinen arjen haaste on keskustelu siitä, kuka täydennyskoulutuksen maksaa ja saako siihen osallistua työajalla. Toisaalta erimielisyyttä aiheuttaa usein se, millainen koulutus on työn kannalta tarpeen. Joskus on epäselvää sekin, mitä on ammatillinen täydennyskoulutus.
Valtioneuvosto laati jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten periaatepäätöksen1, jonka mukaan vastuu täydennyskoulutuksen kustannuksista on lähtökohtaisesti työnantajalla ja koulutus tulee lukea työajaksi. Täydennyskoulutuksen vähimmäismääräksi arvioitiin vuositasolla 3-10 päivää työntekijää kohden1. Silloinen eduskunnan sivistysvaliokunta vielä erikseen korosti, että em. koulutusmäärä ei saa muodostua täydennyskoulutuksen enimmäismääräksi2. Päätöksistä huolimatta tilanne kentällä on säilynyt sekavana.
Sote-uudistuksen soutaminen ja huopaaminen on heikentänyt organisaatioiden voimavaroja ja mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Henkilöstön osaamiseen ei ole juurikaan keskitytty ja palvelujen laadun ja vaikuttavuuden sijaan on tuijotettu hallintorakenteita ja alati kasvavia kustannuksia. Juustohöyläsäästö on kutistanut koulutusmäärärahat niin pieniksi, ettei lakisääteinen velvoite huolehtia henkilöstön osaamisesta voi täyttyä.
Työelämä ei tunnista fysioterapia-alan erityisasiantuntijuutta. Työnantajat eivät erota mikä on perustason fysioterapiaa ja milloin tarvitaan erityisosaamista. Tällöin syntyy väistämättä erimielisyyksiä siitä, millainen täydennyskoulutus on työn kannalta tarpeen. Toisaalta työntekijätkään eivät välttämättä ajattele millaista osaamista omassa työssään tarvitsevat.
Ongelmana on, että fysioterapeuteilla ei ole selkeää urapolkua perustason työstä vaativampiin erityisasiantuntijatehtäviin. Palkka ei myöskään nouse, vaikka työ muuttuisi vaativammaksi. Organisaatiot eivät ohjaa fysioterapeutteja urapoluille, jolloin moni vaihtaa työpaikkaa kokonaan, vieden hankkimansa osaamisen mennessään. Työntekijöitä pyritään sitomaan työpaikkaan erilaisin koulutussitoumussopimuksin, jotka ennemmin heikentävät sekä työhön sitoutumista että mahdollisuuksia osallistua täydennyskoulutukseen.
Krooninen kiire ja koulutusmäärärahojen alibudjetointi ovat oppimisen pahimpia vihollisia. Työyhteisöissä tulisi paneutua jatkuvan oppimisen suunnitteluun huomattavasti nykyistä paremmin: millaista osaamista työyhteisössä tarvitaan, miten se kannattaa hankkia, miten osaaminen siirretään osaksi työtä ja miten jatkuvan oppimisen vaikutuksia seurataan. Suunnitelmallisuuden velvoitteita on lainsäädännössä laajasti. Ei riitä että porukalla pohditaan, mihin koulutuksiin kukin tänä vuonna haluaisi osallistua.
Jatkuva oppiminen on nykymaailmassa paljon muutakin kuin ammatillista täydennyskoulutusta. Verkko on tietoa täynnä ja itsenäisen opiskelun mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Työpaikoilla ei kuitenkaan ole ollut tapana suunnitella työajan käyttöä itsenäiselle opiskelulle, eikä fysioterapeuteilla ole aina pääsyä esimerkiksi ammattikirjallisuuteen tai tutkimustietokantoihin. Mikäli aikaa itsenäiseen opiskeluun joskus löytyykin, vievät sote-alan krooninen kiire ja kiristyvät vaatimukset ”tuottavasta asiakastyöstä” voimavaroja oppimiselta.
Organisaation tarve oppia tunnistetaan usein vielä paljon heikommin kuin yksilöiden koulutustarpeet. Koko työyhteisön tai moniammatillisen tiimin irrottaminen yhteiseen kehitystyöhön on tunnetusti vaikeaa. Pelkillä yksittäisillä kehittämispäivillä yhteiset toimintatavat eivät muutu. Arjessa tulee löytyä aikaa pohtia ja reflektoida oman työn ja moniammatillisen yhteistyön kehittämistä.
Tulevina vuosina ja vuosikymmeninä jatkuva oppiminen tulee muuttumaan voimakkaasti. Ammatillisen täydennyskoulutuksen rinnalle tarvitaan organisaatioiden oppimista tukevaa johdonmukaista kehittämistoimintaa ja mahdollisuuksia itsenäiseen opiskeluun. Erityisesti tarvitaan huolellista suunnitelmallisuutta uuden tiedon implementoimiseksi paitsi omaan työhön, myös koko työyhteisön toimintatapoihin.
Koulutusmäärärahat on saatava kuntoon. Eri alat ovat keskenään eriarvoisessa asemassa, julkisella pääosa koulutusmäärärahoista kuluu lääkäreiden koulutuksiin3. Valtakunnallinen seuranta on suurpiirteistä eikä huomioi yksityistä sektoria. Työpaikkojen sisälläkin käytännöt ovat vaihtelevia.
Tulipa uudesta täydennyskoulutusasetuksesta millainen tahansa, työpaikoilla on tärkeää suunnitella jatkuva oppiminen paljon nykyistä tarkemmin. Kaikki lähtee työyksikön osaamistarpeen kartoituksesta ja asianmukaisten koulutusmäärärahojen budjetoinnista. Työstä nousevaan tarpeeseen vastaavat ammatillisen täydennyskoulutuksen kustannukset kuuluvat aina työnantajalle. Fysioterapeutin henkilökohtaiseen kiinnostukseen vastaava koulutus taas sovitaan yhdessä työnantajan kanssa. Urapolku erityisasiantuntijatehtäviin tulisi luoda organisaation sisälle, jolloin jo hankittu osaaminen ei karkaa organisaatioiden ulkopuolelle.
Lue liiton kannanotto jatkuvan oppimisen kehittämiseksi tästä.
(1) Sosiaali- ja terveysministeriö 2002. Valtioneuvoston periaatepäätös terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriön esitteitä 2002:6.
(2) Sivistysvaliokunnan mietintö 13/2014 vp. SiVM 13/2014 vp – HE 241/2014 vp.
(3) Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT 2021. Täydennyskoulutustiedustelu.
Erityisasiantuntija
(ammatilliset asiat, terveys- ja koulutuspolitiikka)
