Liikunta kaipaa kipeästi kulttuurinmuutosta. Liikuntapuheella on tässä muutoksessa olennainen rooli. Puheen lisäksi on varmistettava, että liikkuminen on esteetöntä, kaikille. Fysioterapeuttien osaamisen hyödyntäminen elintapamuutosten toteuttamisessa, terveyden edistämisessä ja liikkumisen esteiden ratkomisessa tai helpottamisessa on keskeistä.
”Liikkuminen on ilo eikä uhraus.” Näin lausahti Helsingin Liikkumisohjelman projektipäällikkö Minna Paajanen 11.10. Liikuntatieteellisen seuran webinaarissa, jossa pohdittiin liikuntakulttuurin ja yhteiskunnan suhdetta. Lauseessa piilee mielestäni tärkeä näkökulma.
On valitettavasti hyvin yleistä, että liikunnasta puhutaan negaatioiden tai pakon kautta, sekä yksilön että yhteiskunnan toimesta. Olisi pakko lähteä lenkille, jotta… Nyt pitäisi saada itseään niska kiinni ja lähteä kuntosalille… On saatava ihmiset liikkeelle… Tilastot eivät hyvältä näytä… Valitettavasti negatiivinen pakkopuhe ei saa montaakaan ihmistä liikkumaan enemmän, tai vaikka saisikin, taustalla vaikuttava ulkoinen motiivi on hataralla pohjalla.
Tiedon puutteesta tuskin on enää nykyään kenenkään liikkumattomuus kiinni. Eikä optimaalinen fyysinen ympäristökään yksinään ratkaise liikkumattomuuden haastetta, vaikka määrittääkin mahdollisuuksia. On tietoa ja liikuntapaikkoja, on mahdollisuuksia. Mutta silti ne eivät saa ihmisiä liikkeelle.
Tuoreimmassa hallitusohjelmassa on liikuntakirjauksia ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kiinnostavaa on se, miten nämä kirjaukset valjastetaan toiminnaksi, ja mikä tai mitkä tahot siitä ottavat kopin. Yksi merkittävä kaikkia tahoja yhdistävä kysymys voisi olla, miten liikkumisessa tehdään kulttuurinmuutos? Nähdäkseni liikuntapuheen merkitys tässä on suuri.
Olisi siis tärkeää tarkastella liikuntapuhettamme. Kulttuurinmuutoksen kannalta julkishallinnon, päättäjien, asiantuntijoiden, vaikuttajien ja muiden auktoriteettien liikuntapuheessa ja -viestinnässä merkittävää olisi positiivisuus ja toisaalta yhteisten käsitteiden käyttäminen.
Liikkumisesta pitää ensin puheen tasolla tehdä itseisarvo. Puheissa sen tulee olla helposti lähestyttävää ja arkista. Sen jälkeen siitä on mahdollista tulla kivaa, helppoa ja hyvällä tavalla rutiininomaista ihmisten mielissä ja sitä kautta käytännön tasolla. Elämänmeno on nykyään kovin usein hektistä, tuloshakuista, tehokkuuteen perustuvaa ja projektiluontoista. Sitä ei saisi olla liikunta. Negatiivissävytteinen liikuntapuhe sysää liikkumista nähdäkseni kuitenkin juuri suorittamisen suuntaan.
On ymmärrettävä, että kaikille ihmisille liikkuminen ei ole helppoa ja kivaa, tai edes tasavertaisesti mahdollista. Riippumatta siitä, miten liikunnasta puhutaan.
Valitettavan monella on kokemuksia siitä, ettei ole riittävän hyvä liikunnassa, eikä siksi halua harrastaa sitä. On varmastikin ihmisluonteelle tyypillistä, että teemme mieluummin asioita, joissa koemme olevamme hyviä, ja jätämme herkemmin tekemättä ne, joissa emme koe olevamme kovin hyviä, saatikka riittäviä.
Ne ihmiset, joille liikkuminen on mukavaa, tekevät sitä todennäköisemmin luontaisesti. Liikkuminen ja fyysinen aktiivisuus on mahdollisesti ollut heille aina elämäntapa. Mutta miten saadaan innostumaan liikkumisesta ne, jotka kokevat esteitä liikkeelle lähtemisessä – olivatpa esteet sitten fyysisiä, mentaalisia, sosiaalisia tai tottumuksiin, eli elintapoihin liittyviä? Jos liikunnasta halutaan tehdä kaikille koko yhteiskuntaan sisällytettävää, on siitä tehtävä monitasoisesti esteetöntä.
Tiedetään, että terveyden edistämisen keinojen avulla voidaan tuupata ihmisiä parempiin valintoihin ja sitä kautta elintapamuutoksiin. Elintapamuutoksen toteuttamisessa yksilö tarvitsee usein kuitenkin tukea. Fysioterapeuttien osaamisen hyödyntäminen elintapamuutosten toteuttamisessa, terveyden edistämisessä ja liikkumisen esteiden ratkomisessa tai helpottamisessa on keskeinen. Fysioterapeutti on liikkumisen ja liikkeen sekä terveyden edistämisen asiantuntijana merkittävä palanen tässä palapelissä.
Erityisasiantuntija
(yksityinen sektori, kirjaaminen)
p. 045 7884 3359
emmi.aalkivi@suomenfysioterapeutit.fi
